Niinhän se menee, että kysyntä synnyttää tarjontaa. Menikin yllättävän pitkä aika, ennen kuin suomalaisten elintarvikejättien lanseeraamien halpatuotemerkkien alla alkoi ilmestyä muutakin olutta, kuin pelkkää vaaleaa- ja tummaa lageria. Tällä hetkellä S-ryhmän oman halpatuotemerkin alla löytyy venhäolutta, sekä yhä vaan niin trendikästä IPA:a. Hinta on euron verran muita kotimaisia saman oluttyylilajin edustajia halvempi, joten menekki on ollut silminnähden hyvä. Varsinkin IPA on tyhjennetty hyllyistä melko tehokkaasti.

Tarkempi tutkimus osoittaa, että S-ryhmän "erikoisemmat" oluet valmistuvat Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalla. Kuin sattumalta samoihin aikoihin on kauppoihin ilmestynyt niin ikään Laitilan oma Kukko-IPA. Molempia näistä olen maistanut, vaan en rinnakkain. Näin ollen en pysty suorilta käsin arvioimaan, onko kyseessä täysin sama satsi, joka on vain puettu kahteen eri tölkkiin. Sinisilmäinen pieni olutpoika sisälläni haluaisi uskoa, että kyseessä on edes näennäisesti kaksi eri satsia, mutta toisaalta bisnesymmärrykseni puhuu toista kieltä. Mene ja tiedä, mikä on totuus.

Sitten on tietysti laatukysymys? Omaan makuuni S-ryhmän IPA on humaloinniltaan melko mieto ja turvallinen (eli juurikin kohderyhmälle sopiva). Olvin loistava IPA, sekä Sinerbrychoffin vähintään yhtä loistava APA ovat nostaneet kotimaisen kauppaoluen tason korkealle. Toivon mukaan nimenomaisesti tuota laatua tavoiteltaisiin ja siitä kilpailtaisiin ennemmin, kuin myytäisi pelkällä tyylilajilla.

Veikkaanpa, että vuonna 2017 nähdään kauppojen hyllyillä ensimmäinen kotimaisen halpatuotemerkin Saison :)

Joskus menneinä aikoina nuorten naisten tietoinen pano-läppä yhdistettiin lähinnä 0700-alkuisiin puhelinpalveluihin. Tänä päivänä sen voi yhdistää mm. oluen tekemiseen. Kehitys on ollut huikea!

2010-luvun Suomessa syntyy uusia pienpanimoita kuin sakkaa saavin pohjalle. Kymmenen vuotta sitten käsityöläisyys oli markkina-arvo itsessään. Tänä päivänä pienpanimomassasta erottuminen vaatii jo duunia ja ennen kaikkea luovuutta. Tamperelainen Brewcats on vuollut kultaa jo pitkän tovin, vaikka panimon ensimmäinen olut saapui vasta äskettäin valikoitujen olutravintoloiden hanoihin. Imago kolmen nuoren naisen panohommista puree kuin häkä. Myös valtamedia (mm. Hesari, Radio Rock) on osoittanut kiinnostusta Brewcatsin "tytötkin panee" -sloganin värittämää toimintaa kohtaan, jonka myötä pöhinä panimon ympärillä on vain tiivistynyt.

Pietikäisen Pienpanimo päätti ottaa selvää, mistä koko hommassa on kyse. Paikkana Kurvin William K –olutravintola, jossa lasiin kaadettiin Brewcatsin tuoretta Crimson IRA:a ja seuraksi liittyi Brewcatsin ”mama beer” Laura.

 - Me halutaan saada aikaan olutvallankumous. Tavoitteena on, että ihmiset, jotka eivät aiemmin ole olleet niin kiinnostuneita suomalaisesta pienpanimo-oluesta, voisivat meidän kautta tutustua siihen. Uskon, että me ollaan helposti lähestyttävä siinä mielessä.

Helposti lähestyttävyydellä Laura viittaa imagon lisäksi myös itse Crimson-olueen, josta on haluttu tehdä luonteikas, mutta samalla myös helposti juotava.

Laura on ainakin itse helposti lähestyttävä. Hän on pukeutunut farkkuihin ja ruutupaitaan, haroo jatkuvasti hiuksiaan, sekä puhuu tietoisesti panemisesta. Tämä on merkittävä tekijä Brewcatsin markkinoinnissa: nuoret naiset puhuvat siitä ja tekevät sitä itseään – panevat olutta. Se, että sana ”olut” jätetään usein tässä yhteydessä mainitsematta, on juuri tätä tietoisen brändin luomista. Olisi helppo kuitata moinen halpana ja tökerönä, mutta ei Brewcatsin tapauksessa, jonka markkinointi on todella harkittua. Imago on hallittu ja sitä pidetään alituiseen yllä. Panimon nettisivut ovat huolellisesti tehty ja promokuvat tyylikkäästi stailattuja. Jopa käyntikortit on marinoitu humalassa. Assosisaatio miehistä nuuhkimassa panonaisen käyntikorttia on huvittava.

Kaiken tämän Brewcats on tehnyt itse. Ulkoista mainontaa tai markkinointiapua ei ole käytetty.

- Sosiaalisesta mediasta kaikki lähti. Radio Rock oli ensimmäinen iso media, johon pyysivät vierailulle. Nyt kun Crimson-olut löytyy mm. HOK elannon hyvin varustetuista olutravintoloista, ottivat hekin nimenomaan meihin yhteyttä, eikä toisinpäin.

William K:n tiskin viereisen pöydän ympärillä (jossa istumme) käy pieni kuhina. Kallion olutnörtit ovat kaivautuneet ulos koloistaan. Useimmille heistä on jokseenkin poikkeuksellista päästä juttelemaan kauniimman sukupuolen edustajan kanssa – varsinkin kun kyseessä on vielä oluenpanija. Tosin historian puolesta oluenpano on nimenomaan ollut naisten hommaa. Tiedä sitten saiko Lutherin eukko aikoinaan moista ihailua osakseen. Lauran oma Luther, aviomies Jose istuu sivummalla toisessa pöydässä. On selvää, että oluen parissa mm. Sideshow Breweryn myötä hääräävä Jose on myös osa Brewcatsin kokonaisuutta. Hän pysyy silti visusti taustalla. Brewcatsin julkinen imago nojaa mielikuvaan kolmesta naisesta, ketkä tykkäävät harrastaa kimppapanoja ja etsivät panokumppaneita (sana-assosisaatio eri panimojen kanssa käytävästä yhteistyöstä).

Yhtä kaikki, ystävällisesti Laura tervehtii Crimson IRA:a maistamaan tulleita miekkosia, joiden huulet pysyvät lasin suulla, mutta silmät tiukasti Laurassa. Yksi haistelee olutta, toinen kehaisee sen väriä. Laura on silminnähden otettu oluen saamasta positiivisesta huomiosta.

- Totta kai oli paineita siitä, miten meidän olut otetaan vastaan, kun hypetys on ollut ennakkoon niin kova. Jossain vaiheessa pelotti, että mitä jos koko satsi on pilalla. Itselleni helpotus tuli siinä vaiheessa, kun pääsi maistamaan valmista olutta ja se oli hyvää.

Niin, entäpä itse olut? Crimson IRA on ulkoiseltaan olemukseltaan sakea ja tumma, sekä orastavasti punertava. Suutuntuma on yllättävän paksu. Maltaissa maistuu lievä paahteisuus. Jenkkihumaloiden tuoma katkero puskee päälle vasta jälkimaussa. Oluessa on jotain hyvin kotiolutmaista – piristävällä tavalla. Ehkäpä tarinaan kuuluu juuri se, ettei Crimson ole millään mittarilla täydellinen olut, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja luonteikkaampi.

Tulevaisuudessa Brewcats tulee panemaan ainakin Virossa Sori Brewingin laitteistolla. Myös yhteistyö Sideshow Breweryn kanssa jatkuu. Jotain kivaa on myös luvassa, vielä salaisen panimon ja projektin tiimoilta, jonka seurauksena Brewcatsin olutta saadaan myös ruokakauppojen hyllyille.

Kaikkea Brewcatsin toimintaa tuntuu leimaavan määrätietoisuus. Tavoitteet on asetettu korkealle ja oluen paneminen kehittyy siinä matkan varrella. Samaan aikaan kun osa kotimaisista pienpanimoista pyrkii pitämään oluthifistelijät tyytyväisinä ja osa yrittää erottua mitä erikoisimmilla makuvivahteilla, jyrää Brewcats eteenpäin aivan järjettömän toimivalla konseptillaan, jossa itse olut on vielä toistaiseksi sivuseikka. Vaan toivon mukaan ei kauaa.  

- Tottakai tiedän, ettei kaikki tykkää meidän tyylistä. Mutta niiden vihaajien vanavedessä tulee sitten myös lisää niitä, jotka ovat kiinnostuneita.

Siinäpä se kauneus piileekin. Brewcats on herättänyt huomiota tavalla, josta olisi monelle aloittelevalle kotimaiselle pienpanimolle oppimateriaaliksi markkinointia ajatellen. Jäämme innolla odottamaan jatkoa.

 

Teksti: Pietikäisen Pienpanimo

Kuvat: Jose Ahonen

 

Löydät Pietikäisen Pienpanimon nyt myös Facebookista!

Kaivoin komeroiden perukoilta esiin omistamaani kotimaista olutkirjallisuutta. Jätin suosiolla pois oppaat jotka keskittyvät lähinnä olutarvioihin. Näistä kirjoista kaikkien pitäisi löytyä kirjakaupoista ja/tai kirjastosta.

 

 

Anikó Lehtinen: Yks olut!

Suositun Punavuori Gourmet –blogisti kirjoittama kirja on paras suomalainen olutta ja ruokaa käsittelevä teos jonka olen lukenut. Ulkoasultaan selkeä, mutta tyylikäs kirja. Käy läpi hienosti eri oluttyylit yhdistäen niihin ruokasuositukset. Kirjan mukana olevat reseptit ovat suht helppoja, mutta herkullisia. Pinaattilasagne oli yksi parhaista annoksista joita vuoden 2015 aikana loihdin. Tosin, oluen merkitys itse ruoassa jää usein melko kosmeettiseksi. Kirjassa avataan myös hieman oluen tekoprosessia, mutta tästä olisi mieluusti lukenut kattavamminkin. Kokonaisuutena silti yksi parhaista, ellei jopa paras suomalainen olut-kirja.

 

Santtu Korpinen: Suomalaiset pienpanimot

Vaatimattomien kansien välistä paljastuu tyylikäs eepos, jossa käydään kattavasti läpi suomalaisia pienpanimoita. Kysymys-vastaus –tyyliset haastattelut ovat helppolukuisia ja mahdollistavat eri panimoiden keskinäisen vertailun. Harmittavasti osissa panimoissa edustajana on panimomestarin sijasta toimitusjohtaja, joka luo vastauksiin hieman negatiivista markkinasävyä. Kirja toimii parhaiten pieninä annoksina. On mukavaa tissutella olutta ja lukea samalla kyseisen oluen panimoesittelyä. Kirja päivittynee lähitulevaisuudessa.

 

Helena Vuorenjuuri: Tule meille oluelle

Ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin nähdäkseen, kuinka nopeasti suomalainen olutkulttuuri on muuttunut. Tämä 70-luvun taitteessa valmistunut teos on riemastuttavan konstailematonta luettavaa. Olutta kirjassa edustaa lähinnä Karhun A-olut. Sen huikopalakaveriksi kirja tarjoaa monenlaista reseptiä, aina voileivistä silliin ja uuninakkeihin. Viihdyttävä kirja toimii hauskana kulinaristisena aikamatkana lähimenneisyyteen.

 

Mika Rissanen & Juha Tahvanainen: Kuohuvaa historiaa

Ajatus maailmanhistorian tarkastelusta oluen näkökulmasta kuulostaa ideana näppärältä. Siksi onkin suuri harmi, ettei kirja aivan onnistu tavoitteessaan. Sinänsä mielenkiintoinen teos sortuu irrallisuuteen: liian useissa luvuissa oluen läsnäolo tuntuu päälle liimatulta.

 

Vesa Anttonen: Wagnerin olutkirja

Yhtään mainiota sovinistipossua vähättelemättä, kirja yllättää nimenomaan olut-teoksena. Kirja esittelee muutaman pienpanimon kautta suomalaisen oluen historiaa. Lievä kaupallisuus ärsyttää, sillä teos rakentuu varsin läpinäkyvästi tiettyjen panimoiden ympärille. Tosin sen ilmestymisvuoden (2011) jälkeen on kotimainen pienpanimokulttuuri ottanut aimo harppauksia. Luonnollisesti mukana on myös lukuisia sarjakuvastrippejä Wagnerista ja oluesta. Kirja on erinomainen esim. juuri ensimmäiseksi olutkirjaksi.

 

Mikko Salmi: Kippis! Ravintolan olutkäsikirja

Koulutustarkoitukseen kirjoitettu kirja sisältää paljon teknistä tietoa oluesta. Se on erinomainen kirja kotioluen tekijöille ja ravintola-alan opiskelijoille. Monelle muulle kirjan "teknisyys" saattaa tuntua puuduttavalta. Toisaalta, mielenkiintoista päästä syventymään olutravintoiloidenkin sielunmaisemaan - siis muutenkin kuin itse tuotteiden kautta.

 

Kerttu Suuronen: Ohrainen olut

Kiehtova ja perinnetietoinen kirja, jonka kieli on melko vaativaa. Vanhankantaisten sanojen ja sanontojen viljeleminen on runsasta ja tekee lukukokemuksesta melko raskaan. Mikäli jaksaa keskittyä, tarjoaa kirja silti varsin mielenkiintoisia näkökantoja olueen nimenomaan eletyn ajan, historian ja myyttien kautta.

 

Pertti Jokivuori & Tapio Litmanen: Oluen kotivalmistus

90-luvulla kirjoitettu kotioluen valmistusopas on yleispätevää luettavaa. Totuus on silti, että kaikki tämä tieto ja paljon enemmän löytyy nykyään helposti myös internetistä. Pisteitä silti kirjan selkeydestä.

Puolassa sijaitseva, reilun 600 000 asukkaan Wroclaw (lausutaan Vroooshhhlaaavv) ei ole kenties itsestäänselvin vaihtoehto hyvien olusien metsästyspaikaksi. Hieman lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin sen, että kaupunki on olutkulttuurinsa puolesta varsin kelpo sekoitus perinteitä ja modernia. Kuten lähes kaikkialla muualla Keski-Euroopassa, myös Puolassa olut on arvostettu juoma, niin ruoan kanssa, kuin myös ihan seurustelujuomana. Niin ikään Keskieurooppalaiseen tapaan, Wroclawin sydän on vanhassa kaupunginosassa, josta seurueemme löysi joitain enemmän tai vähemmän mainioita juottoloita.

Vanhan kaupungin ytimestä löytynyttä Bierhallea voi kuvailla Saksalaiseksi olutversioksi suomalaisesta Rax-pikaruokaketjusta. Melko mauttoman markettimaisessa sisustuksessa perinteiseen Saksalaiseen olutkostuumiin pukeutuneet tarjoilijat laskivat hanasta muutamaa talon omaa olutta. Vaikuttivat perinteisiltä Saksalaisilta olusilta, joita sai joko 0,4 tai 1 litran annoksina. Pari pienempää tuopposta talon omaa Piwo Marcowea meni alas muitta mutkitta. Semmoista amber-henkistä, punertavaa oktoberfest-bisseä. Paikan yli-innokas, Pinokkiota ulkoisesti muistuttava miestarjoilija mainosti sitä, että talon olusia sai myös ostaa mukaan - joko pullossa tai kekrissä. Sai nyt kuitenkin jäädä.

Vanhan kaupungin kujilta löytyi myös varsin laatutietoinen hipsterioluthelvetti Kontynuacja. Paikka on noteerattu myös BeerRate-sivustojen kärkipäässä (Wroclawin tarjonnan osalta siis). Kun paikan kliinisestä sisustuksesta pääsee yli, on luvassa erinomainen kattaus Puolalaisia käsityöläisolusia. Seurueemme vieraili paikassa pariinkin eri otteeseen. Toisin kuin muualla Puolassa, Kontynacjassa asiakaspalvelu oli erinomaista. Olutta sai maistaa hanasta ennen varsinaista ostopäätöstä ja tarvittaessa tuli myös asiantunteva selostus sen sisältämistä ainesosista. Vielä kun muistaisi mitä joi. Tuppaa ulkomailla nuo nimet olemaan sen verran unohdettavia. Joka tapauksessa, semmoista herkullista IPA:a löytyi ainakin, jossa oli kevyt kukkainen aromi. Reissun paras tuoppi.

Puolalainen asiakaspalvelu on isossa kuvassa hidasta ja nuivaa. Palvelu on kohteliasta, mutta vain sen verran kuin on tarve. Myös ruoka-annoksia joutuu toisinaan odottamaan pitkänkin tovin. Puolalainen ruoka sen sijaan on varsin taikinapitoista. On leipää ja torttua, joiden sisään saa valita eri sortin täytteitä. Jekku piilee kuitenkin siinä, että kaikki on nimenomaan leivottu taikinan sisään. Pidemmällä reissulla sepelvatimotaudin vaara on siis todellinen.

Mikäli turistipaintotteinen vanha kaupunki alkaa sylettää, löytyy keskustan laitamilta myös paljon pubeja, jotka ovat paikallisten suosiossa. Hipsterikulttuuri elää ja hengittää Wroclawissa, joten näennäisesti askeettiset pubit voivat olla kalustettu esim. elokuvateatterin tuoleilla. Olusten tarjonnasta esiin nousevat paikallisten pienpanimoiden trendi: jenkkihumaloidut IPA:t. Tosin tuo trendi taitaa kattaa koko maapallon tällä hetkellä. Joka tapauksessa, nopean katsannan perusteella Puolalainen käsityöläisolutkulttuuri on rikasta ja monipuolista. Tosin, mitään selkeää omaa suosikkia en matkan aikana löytänyt.

Isketään heti pihvi pöydälle: mikäli arvostat kotikutoista ja lähituotettua ruokaa, sekä konstailematonta olutta, on Saaremaa sinun paikkasi! Itse en matkoilla ollessani ole koskaan törmännyt yhtä hyvään ruoan ja juoman kokonaislaatuun, kuin mitä "Baltian paratiisisaarella". Syy tähän lienee pitkälti siinä, että lähes kaikki raaka-aineet tuotetaan saaren sisäisesti, eli maksimissaan 150km päässä. Lisäksi, eri tuottajien rakkaus omaa tekemistä kohtaan näkyy (Koplimäen spelttifarmin kukkakedot ovat vaikuttava näky ja Roositalun lammasfarmilla lampaat saavat oleskella rauhassa suurella heinäpellolla - erikseen varjopaikat ja juomapaikat) ja ennen kaikkea maistuu. Täydellisessä maailmassa ruoka tuotettaisiin kaikkialla, kuten Saaremaalla! Mikäli mahdollista, kannattaakin saarella ollessa käydä tutustumassa eri farmien toimintaan ja tuotteisiin.

Ennen...

...ja jälkeen.

Saaremaan pääkaupunki Kuressaari lienee se paikka, jonne valtaosa saarelle suuntaavista olemisensa keskittää. Rauhallinen ja viihtyisä kaupunki tarjoaa muutaman todella herkullisen ruoka- ja juomapaikan. Vanhan kivisen tuulimyllyn sisään rakennetussa Veski Tavernissa (Pärna 19), keski-aikaisiin perinneasuihin sonnustautuneet tarjoilijat kantavat pöytään mitä herkullisinta murkinaa. Mm. karitsamakkarat kurpitsamuussissa ovat jumalaiset. Sopivasti imelä kurpitsa leikkaa hienosti luonnonsuoleen puristetun lihan mehukkuutta.

Vaikka juomalista on varsinkin oluiden osalta Veskissa kattava (löytyy myös yksi Virolainen siideri), tietää sivistynyt matkailija, että Saaremaalla sapuska huuhdotaan alas Pihtla Õluella. Tämä paikallinen ylpeyden aihe on sahtimainen juoma, joka Veskissa tarjotaan keraamisesta tuopista. Kotikaljan ja siman epävirallinen jälkeläinen saattaa kuulostaa melkoiselta äpärältä, mutta Pihtla Ôlu on mitä parasta herkkua. 7,6% kanssa kannattaa kuitenkin olla varuillaan - sen verran hyvin menee alas.

Mars, Veskiin siitä!

Tuopillinen Pihtla Ôlua.

Aivan käsittämättömän hyvä makkara-annos.

Toinen Kuressaaren ehdottomista gastronomihelmistä on Kohvik Retro (Lossi 5). Kirpputorimaisesti sisustettu ravintolakahvila on olemukseltaan hyvin olohuonemainen ja sopii niin päämäärättömään humalahengailuun, kuin myös aterioimiseen. Retron olutpullovalikoima on vakuuttava ja varsinkin Eestiläisen käsityöläisoluen tutustumiseen paikka tarjoaa erinomaiset puitteet. Kaiken kruunuksi, palvelu on ystävällistä ja myös jokseenkin asiantuntevaa. Toisin kuin usein muualla Virossa, Saaremaalla asiakaspalvelu on aidosti miellyttävää. Tietävät mokomat, että me turistipellet tulemme siten myös ensi vuonna ja tuomme mukanamme paljon (?) tuohta.

Vormsi -panimon märzen oli oiva kaveri lammasburgerille.

Tykästyin kovasti saaren oman Pöide-panimon kotikutoisilta maistuviin, makean ruisleipämäisiin kahteen oluseen.

Allekirjoittanut olisi sopinut Kuressaaren alkuperäisväestöön, muutenkuin kuin pelkän nenän puolesta.

Vaikka Veski ja Retro muodostavatkin ylivoimaisen kaksikon, mitä tulee Kuressaaren makunautintoihin, löytyy kaupungista (tai pikemminkin saarelta) myös muutama muu erinomainen ruokailupaikka. Ristorante La Perlasta (Lossi 3) saa ainakin herkullisia lampaankyljyksiä, sitäkin herkullisemmassa katajakastikkeessa. Noin 30km Kuressaaresta pohjoiseen löytyy (jo aiemmin mainitsemani) Roositalun lammasfarmi ja sen yhteydessä toimiva fine-dining-restaurant. Keskelle korpea rakennettu ravintola on hieman tyyriimpi, mutta liha on ensiluokkaista ja se tulee viereiseltä pellolta. Ehdottomasti suositeltava paikka vierailla. Mainitaan vielä Kuressaaresta Grand Rose Spa Hotellin ravintola (Tallinna 15), jonka tuoreista savukala-annoksista varsinkin Beer Trotterin sivustolla on oltu vaikuttuneita. Grillattu meriahven on kokonaisuudessaan vaikuttava näky, mutta avotulen makua kaipaisi runsaasti lisää. Silti, koska Saaremaan ruoka ja juoma on yleiseltä tasoltaan niin uskomattoman ensiluokkaista, antaa tällaiset pienet kauneusvirheet mielellään anteeksi.