Tarkempi tutkimus osoittaa, että S-ryhmän "erikoisemmat" oluet valmistuvat Laitilan Wirvoitusjuomatehtaalla. Kuin sattumalta samoihin aikoihin on kauppoihin ilmestynyt niin ikään Laitilan oma Kukko-IPA. Molempia näistä olen maistanut, vaan en rinnakkain. Näin ollen en pysty suorilta käsin arvioimaan, onko kyseessä täysin sama satsi, joka on vain puettu kahteen eri tölkkiin. Sinisilmäinen pieni olutpoika sisälläni haluaisi uskoa, että kyseessä on edes näennäisesti kaksi eri satsia, mutta toisaalta bisnesymmärrykseni puhuu toista kieltä. Mene ja tiedä, mikä on totuus.

Sitten on tietysti laatukysymys? Omaan makuuni S-ryhmän IPA on humaloinniltaan melko mieto ja turvallinen (eli juurikin kohderyhmälle sopiva). Olvin loistava IPA, sekä Sinerbrychoffin vähintään yhtä loistava APA ovat nostaneet kotimaisen kauppaoluen tason korkealle. Toivon mukaan nimenomaisesti tuota laatua tavoiteltaisiin ja siitä kilpailtaisiin ennemmin, kuin myytäisi pelkällä tyylilajilla.

Veikkaanpa, että vuonna 2017 nähdään kauppojen hyllyillä ensimmäinen kotimaisen halpatuotemerkin Saison :)

2010-luvun Suomessa syntyy uusia pienpanimoita kuin sakkaa saavin pohjalle. Kymmenen vuotta sitten käsityöläisyys oli markkina-arvo itsessään. Tänä päivänä pienpanimomassasta erottuminen vaatii jo duunia ja ennen kaikkea luovuutta. Tamperelainen Brewcats on vuollut kultaa jo pitkän tovin, vaikka panimon ensimmäinen olut saapui vasta äskettäin valikoitujen olutravintoloiden hanoihin. Imago kolmen nuoren naisen panohommista puree kuin häkä. Myös valtamedia (mm. Hesari, Radio Rock) on osoittanut kiinnostusta Brewcatsin "tytötkin panee" -sloganin värittämää toimintaa kohtaan, jonka myötä pöhinä panimon ympärillä on vain tiivistynyt.

Pietikäisen Pienpanimo päätti ottaa selvää, mistä koko hommassa on kyse. Paikkana Kurvin William K –olutravintola, jossa lasiin kaadettiin Brewcatsin tuoretta Crimson IRA:a ja seuraksi liittyi Brewcatsin ”mama beer” Laura.

 - Me halutaan saada aikaan olutvallankumous. Tavoitteena on, että ihmiset, jotka eivät aiemmin ole olleet niin kiinnostuneita suomalaisesta pienpanimo-oluesta, voisivat meidän kautta tutustua siihen. Uskon, että me ollaan helposti lähestyttävä siinä mielessä.

Helposti lähestyttävyydellä Laura viittaa imagon lisäksi myös itse Crimson-olueen, josta on haluttu tehdä luonteikas, mutta samalla myös helposti juotava.

Laura on ainakin itse helposti lähestyttävä. Hän on pukeutunut farkkuihin ja ruutupaitaan, haroo jatkuvasti hiuksiaan, sekä puhuu tietoisesti panemisesta. Tämä on merkittävä tekijä Brewcatsin markkinoinnissa: nuoret naiset puhuvat siitä ja tekevät sitä itseään – panevat olutta. Se, että sana ”olut” jätetään usein tässä yhteydessä mainitsematta, on juuri tätä tietoisen brändin luomista. Olisi helppo kuitata moinen halpana ja tökerönä, mutta ei Brewcatsin tapauksessa, jonka markkinointi on todella harkittua. Imago on hallittu ja sitä pidetään alituiseen yllä. Panimon nettisivut ovat huolellisesti tehty ja promokuvat tyylikkäästi stailattuja. Jopa käyntikortit on marinoitu humalassa. Assosisaatio miehistä nuuhkimassa panonaisen käyntikorttia on huvittava.

Kaiken tämän Brewcats on tehnyt itse. Ulkoista mainontaa tai markkinointiapua ei ole käytetty.

- Sosiaalisesta mediasta kaikki lähti. Radio Rock oli ensimmäinen iso media, johon pyysivät vierailulle. Nyt kun Crimson-olut löytyy mm. HOK elannon hyvin varustetuista olutravintoloista, ottivat hekin nimenomaan meihin yhteyttä, eikä toisinpäin.

William K:n tiskin viereisen pöydän ympärillä (jossa istumme) käy pieni kuhina. Kallion olutnörtit ovat kaivautuneet ulos koloistaan. Useimmille heistä on jokseenkin poikkeuksellista päästä juttelemaan kauniimman sukupuolen edustajan kanssa – varsinkin kun kyseessä on vielä oluenpanija. Tosin historian puolesta oluenpano on nimenomaan ollut naisten hommaa. Tiedä sitten saiko Lutherin eukko aikoinaan moista ihailua osakseen. Lauran oma Luther, aviomies Jose istuu sivummalla toisessa pöydässä. On selvää, että oluen parissa mm. Sideshow Breweryn myötä hääräävä Jose on myös osa Brewcatsin kokonaisuutta. Hän pysyy silti visusti taustalla. Brewcatsin julkinen imago nojaa mielikuvaan kolmesta naisesta, ketkä tykkäävät harrastaa kimppapanoja ja etsivät panokumppaneita (sana-assosisaatio eri panimojen kanssa käytävästä yhteistyöstä).

Yhtä kaikki, ystävällisesti Laura tervehtii Crimson IRA:a maistamaan tulleita miekkosia, joiden huulet pysyvät lasin suulla, mutta silmät tiukasti Laurassa. Yksi haistelee olutta, toinen kehaisee sen väriä. Laura on silminnähden otettu oluen saamasta positiivisesta huomiosta.

- Totta kai oli paineita siitä, miten meidän olut otetaan vastaan, kun hypetys on ollut ennakkoon niin kova. Jossain vaiheessa pelotti, että mitä jos koko satsi on pilalla. Itselleni helpotus tuli siinä vaiheessa, kun pääsi maistamaan valmista olutta ja se oli hyvää.

Niin, entäpä itse olut? Crimson IRA on ulkoiseltaan olemukseltaan sakea ja tumma, sekä orastavasti punertava. Suutuntuma on yllättävän paksu. Maltaissa maistuu lievä paahteisuus. Jenkkihumaloiden tuoma katkero puskee päälle vasta jälkimaussa. Oluessa on jotain hyvin kotiolutmaista – piristävällä tavalla. Ehkäpä tarinaan kuuluu juuri se, ettei Crimson ole millään mittarilla täydellinen olut, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja luonteikkaampi.

Tulevaisuudessa Brewcats tulee panemaan ainakin Virossa Sori Brewingin laitteistolla. Myös yhteistyö Sideshow Breweryn kanssa jatkuu. Jotain kivaa on myös luvassa, vielä salaisen panimon ja projektin tiimoilta, jonka seurauksena Brewcatsin olutta saadaan myös ruokakauppojen hyllyille.

Kaikkea Brewcatsin toimintaa tuntuu leimaavan määrätietoisuus. Tavoitteet on asetettu korkealle ja oluen paneminen kehittyy siinä matkan varrella. Samaan aikaan kun osa kotimaisista pienpanimoista pyrkii pitämään oluthifistelijät tyytyväisinä ja osa yrittää erottua mitä erikoisimmilla makuvivahteilla, jyrää Brewcats eteenpäin aivan järjettömän toimivalla konseptillaan, jossa itse olut on vielä toistaiseksi sivuseikka. Vaan toivon mukaan ei kauaa.  

- Tottakai tiedän, ettei kaikki tykkää meidän tyylistä. Mutta niiden vihaajien vanavedessä tulee sitten myös lisää niitä, jotka ovat kiinnostuneita.

Siinäpä se kauneus piileekin. Brewcats on herättänyt huomiota tavalla, josta olisi monelle aloittelevalle kotimaiselle pienpanimolle oppimateriaaliksi markkinointia ajatellen. Jäämme innolla odottamaan jatkoa.

Teksti: Pietikäisen Pienpanimo

Kuvat: Jose Ahonen

Löydät Pietikäisen Pienpanimon nyt myös Facebookista!

Anikó Lehtinen: Yks olut!

Suositun Punavuori Gourmet –blogisti kirjoittama kirja on paras suomalainen olutta ja ruokaa käsittelevä teos jonka olen lukenut. Ulkoasultaan selkeä, mutta tyylikäs kirja. Käy läpi hienosti eri oluttyylit yhdistäen niihin ruokasuositukset. Kirjan mukana olevat reseptit ovat suht helppoja, mutta herkullisia. Pinaattilasagne oli yksi parhaista annoksista joita vuoden 2015 aikana loihdin. Tosin, oluen merkitys itse ruoassa jää usein melko kosmeettiseksi. Kirjassa avataan myös hieman oluen tekoprosessia, mutta tästä olisi mieluusti lukenut kattavamminkin. Kokonaisuutena silti yksi parhaista, ellei jopa paras suomalainen olut-kirja.

Santtu Korpinen: Suomalaiset pienpanimot

Vaatimattomien kansien välistä paljastuu tyylikäs eepos, jossa käydään kattavasti läpi suomalaisia pienpanimoita. Kysymys-vastaus –tyyliset haastattelut ovat helppolukuisia ja mahdollistavat eri panimoiden keskinäisen vertailun. Harmittavasti osissa panimoissa edustajana on panimomestarin sijasta toimitusjohtaja, joka luo vastauksiin hieman negatiivista markkinasävyä. Kirja toimii parhaiten pieninä annoksina. On mukavaa tissutella olutta ja lukea samalla kyseisen oluen panimoesittelyä. Kirja päivittynee lähitulevaisuudessa.

Helena Vuorenjuuri: Tule meille oluelle

Ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin nähdäkseen, kuinka nopeasti suomalainen olutkulttuuri on muuttunut. Tämä 70-luvun taitteessa valmistunut teos on riemastuttavan konstailematonta luettavaa. Olutta kirjassa edustaa lähinnä Karhun A-olut. Sen huikopalakaveriksi kirja tarjoaa monenlaista reseptiä, aina voileivistä silliin ja uuninakkeihin. Viihdyttävä kirja toimii hauskana kulinaristisena aikamatkana lähimenneisyyteen.

Mika Rissanen & Juha Tahvanainen: Kuohuvaa historiaa

Ajatus maailmanhistorian tarkastelusta oluen näkökulmasta kuulostaa ideana näppärältä. Siksi onkin suuri harmi, ettei kirja aivan onnistu tavoitteessaan. Sinänsä mielenkiintoinen teos sortuu irrallisuuteen: liian useissa luvuissa oluen läsnäolo tuntuu päälle liimatulta.

Vesa Anttonen: Wagnerin olutkirja

Yhtään mainiota sovinistipossua vähättelemättä, kirja yllättää nimenomaan olut-teoksena. Kirja esittelee muutaman pienpanimon kautta suomalaisen oluen historiaa. Lievä kaupallisuus ärsyttää, sillä teos rakentuu varsin läpinäkyvästi tiettyjen panimoiden ympärille. Tosin sen ilmestymisvuoden (2011) jälkeen on kotimainen pienpanimokulttuuri ottanut aimo harppauksia. Luonnollisesti mukana on myös lukuisia sarjakuvastrippejä Wagnerista ja oluesta. Kirja on erinomainen esim. juuri ensimmäiseksi olutkirjaksi.

Mikko Salmi: Kippis! Ravintolan olutkäsikirja

Koulutustarkoitukseen kirjoitettu kirja sisältää paljon teknistä tietoa oluesta. Se on erinomainen kirja kotioluen tekijöille ja ravintola-alan opiskelijoille. Monelle muulle kirjan "teknisyys" saattaa tuntua puuduttavalta. Toisaalta, mielenkiintoista päästä syventymään olutravintoiloidenkin sielunmaisemaan - siis muutenkin kuin itse tuotteiden kautta.

Kerttu Suuronen: Ohrainen olut

Kiehtova ja perinnetietoinen kirja, jonka kieli on melko vaativaa. Vanhankantaisten sanojen ja sanontojen viljeleminen on runsasta ja tekee lukukokemuksesta melko raskaan. Mikäli jaksaa keskittyä, tarjoaa kirja silti varsin mielenkiintoisia näkökantoja olueen nimenomaan eletyn ajan, historian ja myyttien kautta.

Pertti Jokivuori & Tapio Litmanen: Oluen kotivalmistus

90-luvulla kirjoitettu kotioluen valmistusopas on yleispätevää luettavaa. Totuus on silti, että kaikki tämä tieto ja paljon enemmän löytyy nykyään helposti myös internetistä. Pisteitä silti kirjan selkeydestä.

Vanhan kaupungin ytimestä löytynyttä Bierhallea voi kuvailla Saksalaiseksi olutversioksi suomalaisesta Rax-pikaruokaketjusta. Melko mauttoman markettimaisessa sisustuksessa perinteiseen Saksalaiseen olutkostuumiin pukeutuneet tarjoilijat laskivat hanasta muutamaa talon omaa olutta. Vaikuttivat perinteisiltä Saksalaisilta olusilta, joita sai joko 0,4 tai 1 litran annoksina. Pari pienempää tuopposta talon omaa Piwo Marcowea meni alas muitta mutkitta. Semmoista amber-henkistä, punertavaa oktoberfest-bisseä. Paikan yli-innokas, Pinokkiota ulkoisesti muistuttava miestarjoilija mainosti sitä, että talon olusia sai myös ostaa mukaan - joko pullossa tai kekrissä. Sai nyt kuitenkin jäädä.

Vanhan kaupungin kujilta löytyi myös varsin laatutietoinen hipsterioluthelvetti Kontynuacja. Paikka on noteerattu myös BeerRate-sivustojen kärkipäässä (Wroclawin tarjonnan osalta siis). Kun paikan kliinisestä sisustuksesta pääsee yli, on luvassa erinomainen kattaus Puolalaisia käsityöläisolusia. Seurueemme vieraili paikassa pariinkin eri otteeseen. Toisin kuin muualla Puolassa, Kontynacjassa asiakaspalvelu oli erinomaista. Olutta sai maistaa hanasta ennen varsinaista ostopäätöstä ja tarvittaessa tuli myös asiantunteva selostus sen sisältämistä ainesosista. Vielä kun muistaisi mitä joi. Tuppaa ulkomailla nuo nimet olemaan sen verran unohdettavia. Joka tapauksessa, semmoista herkullista IPA:a löytyi ainakin, jossa oli kevyt kukkainen aromi. Reissun paras tuoppi.

Puolalainen asiakaspalvelu on isossa kuvassa hidasta ja nuivaa. Palvelu on kohteliasta, mutta vain sen verran kuin on tarve. Myös ruoka-annoksia joutuu toisinaan odottamaan pitkänkin tovin. Puolalainen ruoka sen sijaan on varsin taikinapitoista. On leipää ja torttua, joiden sisään saa valita eri sortin täytteitä. Jekku piilee kuitenkin siinä, että kaikki on nimenomaan leivottu taikinan sisään. Pidemmällä reissulla sepelvatimotaudin vaara on siis todellinen.

Mikäli turistipaintotteinen vanha kaupunki alkaa sylettää, löytyy keskustan laitamilta myös paljon pubeja, jotka ovat paikallisten suosiossa. Hipsterikulttuuri elää ja hengittää Wroclawissa, joten näennäisesti askeettiset pubit voivat olla kalustettu esim. elokuvateatterin tuoleilla. Olusten tarjonnasta esiin nousevat paikallisten pienpanimoiden trendi: jenkkihumaloidut IPA:t. Tosin tuo trendi taitaa kattaa koko maapallon tällä hetkellä. Joka tapauksessa, nopean katsannan perusteella Puolalainen käsityöläisolutkulttuuri on rikasta ja monipuolista. Tosin, mitään selkeää omaa suosikkia en matkan aikana löytänyt.

Ennen...

...ja jälkeen.

Saaremaan pääkaupunki Kuressaari lienee se paikka, jonne valtaosa saarelle suuntaavista olemisensa keskittää. Rauhallinen ja viihtyisä kaupunki tarjoaa muutaman todella herkullisen ruoka- ja juomapaikan. Vanhan kivisen tuulimyllyn sisään rakennetussa Veski Tavernissa (Pärna 19), keski-aikaisiin perinneasuihin sonnustautuneet tarjoilijat kantavat pöytään mitä herkullisinta murkinaa. Mm. karitsamakkarat kurpitsamuussissa ovat jumalaiset. Sopivasti imelä kurpitsa leikkaa hienosti luonnonsuoleen puristetun lihan mehukkuutta.

Vaikka juomalista on varsinkin oluiden osalta Veskissa kattava (löytyy myös yksi Virolainen siideri), tietää sivistynyt matkailija, että Saaremaalla sapuska huuhdotaan alas Pihtla Õluella. Tämä paikallinen ylpeyden aihe on sahtimainen juoma, joka Veskissa tarjotaan keraamisesta tuopista. Kotikaljan ja siman epävirallinen jälkeläinen saattaa kuulostaa melkoiselta äpärältä, mutta Pihtla Ôlu on mitä parasta herkkua. 7,6% kanssa kannattaa kuitenkin olla varuillaan - sen verran hyvin menee alas.

Mars, Veskiin siitä!

Tuopillinen Pihtla Ôlua.

Aivan käsittämättömän hyvä makkara-annos.

Toinen Kuressaaren ehdottomista gastronomihelmistä on Kohvik Retro (Lossi 5). Kirpputorimaisesti sisustettu ravintolakahvila on olemukseltaan hyvin olohuonemainen ja sopii niin päämäärättömään humalahengailuun, kuin myös aterioimiseen. Retron olutpullovalikoima on vakuuttava ja varsinkin Eestiläisen käsityöläisoluen tutustumiseen paikka tarjoaa erinomaiset puitteet. Kaiken kruunuksi, palvelu on ystävällistä ja myös jokseenkin asiantuntevaa. Toisin kuin usein muualla Virossa, Saaremaalla asiakaspalvelu on aidosti miellyttävää. Tietävät mokomat, että me turistipellet tulemme siten myös ensi vuonna ja tuomme mukanamme paljon (?) tuohta.

Vormsi -panimon märzen oli oiva kaveri lammasburgerille.

Tykästyin kovasti saaren oman Pöide-panimon kotikutoisilta maistuviin, makean ruisleipämäisiin kahteen oluseen.

Allekirjoittanut olisi sopinut Kuressaaren alkuperäisväestöön, muutenkuin kuin pelkän nenän puolesta.

Vaikka Veski ja Retro muodostavatkin ylivoimaisen kaksikon, mitä tulee Kuressaaren makunautintoihin, löytyy kaupungista (tai pikemminkin saarelta) myös muutama muu erinomainen ruokailupaikka. Ristorante La Perlasta (Lossi 3) saa ainakin herkullisia lampaankyljyksiä, sitäkin herkullisemmassa katajakastikkeessa. Noin 30km Kuressaaresta pohjoiseen löytyy (jo aiemmin mainitsemani) Roositalun lammasfarmi ja sen yhteydessä toimiva fine-dining-restaurant. Keskelle korpea rakennettu ravintola on hieman tyyriimpi, mutta liha on ensiluokkaista ja se tulee viereiseltä pellolta. Ehdottomasti suositeltava paikka vierailla. Mainitaan vielä Kuressaaresta Grand Rose Spa Hotellin ravintola (Tallinna 15), jonka tuoreista savukala-annoksista varsinkin Beer Trotterin sivustolla on oltu vaikuttuneita. Grillattu meriahven on kokonaisuudessaan vaikuttava näky, mutta avotulen makua kaipaisi runsaasti lisää. Silti, koska Saaremaan ruoka ja juoma on yleiseltä tasoltaan niin uskomattoman ensiluokkaista, antaa tällaiset pienet kauneusvirheet mielellään anteeksi.

Vanhasta kaupungista löytyvä S. Brevinga Alus &Viskija Bar (Tirgonu iela 4) on helppo ja turvallinen tapa selvittää kolmen vartin jetlag (mikäli sikäli Helsinki-Vantaalta on reissuun lähtenyt). Hanasta löytyy mm. paikallisen Saldalus mikropanimon mainio Puku IPA, sekä pari tuttua ja turvallista BrewDog-hanaa. Terassilta käsin voi tiirailla ohikulkevia turistilaumoja ja tuntea paremmuutta. HUOM! Sen sijaan, että jäisi pöytiin odottamaan tarjoilua, Brevingassa kannattaa marssia suoraan sisälle ja tiskille. Hanavalikoima muuttuu alati, eikä sitä ehditä päivittää tarjoilijoiden tarjoamiin menu-listoihin. 

Vajaan puolen tunnin kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, löytyy panimobaari Labietis (Aristida Briāna iela 9A2), joka tuli itselleni tutuksi jo viime kesän vierailulla. Paikka sijaitsee keskellä ränsistynyttä tehdasaluetta, hyvinkin hipsterimäisellä sisäpihalla. Sen yhteydessä on myös erinomainen ruokaterassi, sekä tehdasrakennuksen yläkerrassa sijaitseva viihtyisä klubi. Pihan meininki ei ole nöpönuukaa, joten pöydissä voi nauttia myös "naapurin" tuotteita.

Labietis itsessään on mielenkiintoinen: karvanaamaiset jampat ovat brändänneet tyylikkään ja katu-uskottavan pienpanimokonseptin. Itse panohommia harrastetaan tiiviiseen tahtiin, mutta laatu tuppaa jäämään varsin usein puolitiehen. Matkan aikana tapaamani paikalliset olutharrastajat vahvistivat epäilykseni: Labietisin oluiden laatu on tunnetusti melko epätasaista. Itse paikka on silti viihtyisä ja ns. turistivapaa. Olut vain useasti kevytrunkoista ja vetistä. Toki, poikkeuksiakin löytyy, kuten Lentenu Kävejs IPA, joka on palkittu jollain Latvian olutfestareilla, parhaan kotioluen sarjassa. Kokonaisuutena Labietis muistuttaakin nimenomaan kotiolutpanimoa - hyvässä ja pahassa. 

Vanhassa kaupungissa, joen tuntumasta löytyy sitten sen sortin helmi, jotta "oksat poies". Folkklub Ala Pagrabs (Peldu iela 19, Centra rajons) on ehkä siisteintä ikinä. Kadunvarsi ei lupaa kummoistakaan elämystä, mutta portaikon ja sokkeloisen käytävän päästä löytyy mitä mainioin kellariravintola. Jengiä on kuin pipoa joka ilta, joten pöytävaraus kannattaa suorittaa etukäteen. Jos yleisesti ottaen Latvialainen asiakaspalvelu tuppaa olemaan vähän nuivaa, saa täällä hymyjä ja silmäniskuja senkin edestä. Kaiken kruunaa lihavoittoisa ja perinnetietoinen menu, jonka hinnat eivät päätä huimaa. Kilon possunpotkan saa yhdeksällä eurolla. Myös oluthanoja löytyy, mistä valita. Itse kittasin paikan omaa Indian Pale Alea, sekä humajaolutta jossa hunajan makeus sai jopa simamaisia piirteitä. Paikka tarjoaa myös live-musiikkia lähes joka ilta, mutta omalla kohdallani sen nauttiminen jäi väliin. Huhujen mukaan varomaton vierailija saattaa tempautua mukaan kansantanssiletkaan, mikäli ei pidä tarpeeksi tiukkaan kiinni tuopistaan. Mene ja tiedä, mutta jokatapauksessa mahtimesta!

Kaikesta huolimatta, ehkä se mieleenpainuvin paikka oluen ystävälle Riikassa on Alus Celle (Baznicas 35-1A). Monen BeerRate-tyylisen sivuston terävimmästä kärjestä löytyvä paikka sijaitsee vanhan kirkon vieressä (tämä ei suoranaisesti ole reittiohje, koska Riikassa kirkkoja riittää). Omistaja selitti minulle, että paikan wi-fi -salasana (jota tietystikään en enää muista) kuvaa olutta, kirkkoa ja sitä, kuinka olut on heille uskonto. Jamppa oli muutenkin puhetuulella, joten 0,25l maisteluannoksia oli kiva kumota samalla, kun käytiin läpi mm. Suomen alkoholipolitiikka ja aiemmin mainitun Labietis-panimon tuotanto-ongelmat. Paikassa oli kuusi omaa hanaa, sekä kahden seinän verran olutpullohyllyköitä, joista sai ostaa mukaan tai kitata paikan päällä. Ei liene yllätys, etten muista kovinkaan tarkasti mitä kaikkea kurkusta alas kaadoin, mutta pitkälti pelkkää laatua. Ostin siitä vielä kotiinviemisiksi vähän omistajan suosituksia. Lähitulevaisuus näyttänee, minkälaisia henkiä pulloista löytyy. Mutta oli niin mukava paikka ja omistaja, että piti ihan kädestä pitäen kiittää. Humbrey Bogartin sanoin "this is the beginning of a beautiful friendship".

Riika on kaupunki, jota oluen ystävän ei missään nimessä kannata jättää väliin. Baltialaiseen tapaan olutta on paljon ja erilaista. Kaupungista löytyy paljon rakkaudella pantua huurteista, sekä kilokaupalla valkosipuliruisleipätikkuja- Palaan varmasti vielä.

Hyvät ystävät, hyvät olutveljet ja -sisaret.

Minulla on unelma. I have dream. Näin totesi kansalaistaistelija Martin Luther King legendaarisessa rauhaa, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikille – ihonväriin katsomatta –  vaatineessa puheessaan Washingtonissa vuonna 1963. Martin Luther Kingin unelma oli lähtökohta yhdenvertaisille kansalaisoikeuksille ja -vapauksille Amerikassa.

Minun unelmani on paljon vaatimattomampi. Unelmani on jo vuosia ollut olla mukana järjestämässä olutmielenosoitusta, jossa vaadimme tasavertaista kohtelua suomalaiselle oluelle ja meille alkoholijuomien kohtuukäyttäjille. Siis tolkkua alkoholipolitiikkaan.

Unelmani on myös olla mukana näyttämässä, että suomalaista alkoholipolitiikkaa pitää tehdä meidän enemmistön, siis kohtuukäyttäjien eikä raittiuspiirien ehdolla.

Suomalainen olutkulttuuri elää vahvinta murroskautta sitten vuoden 1969 keskioluen vapautumisen. Nuoret aikuiset, ja me heitä vanhempi väki, olemme pikkuhiljaa löytäneet erilaisten oluiden valtavan kirjon.

Olemme oppineet nauttimaan uusista käsityöoluista, olemme havahtuneet huomaamaan, että oluessa on paljon muitakin ominaisuuksia kuin sen päihdyttävä vaikutus ja etanolisisältö. Olemme saaneet oluesta hyvän, ja ennen kaikkea kotimaisen, kaverin arjen ja juhlan ruokapöytiin.

Suomi on olutmaa. Yli 40 prosenttia kaikesta alkoholista me suomalaiset nautimme oluena. Siksi olutta on helppo vihata. Suomessa on pitkään haluttu alkoholipolitiikassa siirtyä juomatavoissa väkevistä kohti mietoja juomia. Mutta mitäpä tekee valtiovalta?

Alkoholiveroja korotettiin viimeksi vuoden 2014 alussa. Poliitikot halusivat palauttaa meidät takaisin viinamaaksi, nostamalla oluen valmisteveroa lähes kaksi kertaa enemmän kuin väkevien veroa. Ja kun Koskenkorvan hinta kipusi tämänkin seurauksena yli kipurajan, sosiaali- ja terveystalebaniministeriö päätti pudottaa valtion omien vinojen katteita, jotta kansa ei lopettaisi Kossun kantamista tuosta naapurikaupasta ja ryntäisi Tallinnan-laivoille ja sataman marketteihin.

Yhteiskunnalliset ongelmat ja eriarvoisuus eivät johdu oluesta.  Työttömyys, syrjäytyminen ja päihdeongelmat eivät ole suomalaiseen viljaraaka-aineeseen ja kotimaiseen työhön perustuvan oluen vika.

Oluen kulutus ole kasvanut vuosiin, päinvastoin. Sen myynti on laskussa. Sen sijaan valtion monopolin myymien laatikkoviinien myynti on moninkertaistunut. En syytä viinejä, enkä niiden valmistajia tai viinitukkureita, mutta joku tolkku ja kohtuus se pitäisi olla politiikaakin tehdessä ja lakeja ja asetuksia vääntäessä.

Vain 15 prosenttia oluen tilastoidusta kotimaan kulutuksesta juodaan meillä anniskelupaikoissa. Vuosituhannen vaihteessa ravintoloiden siivu olutmyynnistä oli vajaat 30 prosenttia ja 1990-luvulla jopa lähes puolet. Viron viinaralli ja muu matkustajatuonti pudottavat ravintoloiden osuutta vieläkin pienemmäksi.

Olutliitto vaatii oluen myynnin vapauttamista päivittäistavarakauppoihin. Me haluamme päästä eroon kelvottomasta ja yli sata vuotta vanhaan olutverolakiin perustuvasta 4,7 prosentin rajasta. Nostettakoon sitä yhdeksään tai kymmeneen prosenttiin, mutta joka tapauksessa olut pitää saada muiden elintarvikkeiden rinnalle tavallisiin kauppoihin ja marketteihin kuten on muissa Euroopan sivistysmaissa.

Me haluamme, että pienpanimot saavat myydä tuotteitaan suoraan valmistuspaikalta aivan kuten tekevät tilaviininvalmistajat ja sahtiyrittäjät. Ja ennen kaikkea me haluamme päästä eroon tuosta käsittämättömästä oluen mainontakieltolaista, joka tuli voimaan vuoden alusta.

Miten on mahdollista, että nykyisenä aikana päättäjät sorvaavat lakeja, joilla ei ole mitään vaikutusta mihinkään todelliseen tai puhumattakaan, että näiden lakien toteuttamista pystyttäisiin valvomaan ilman typeriä virkamiesten päätöksiä?

Hyvät ystävät, olutsisaret ja -veljet. Minulla on toinen unelma. Minä haluan, että Suomi olisi osa vapaata Eurooppaa, jossa kyttääminen, kyylääminen ja holhoaminen ovat jossakin kaukana menneisyydessä, toisessa todellisuudessa. Siksi me olemme koolla täällä tänään ja siksi me myös äänestämme tuohon naapuritaloon, eduskuntaan, tolkullisia kansanedustajia.

Ja jotta tämä ei menisi pelkäksi huutamiseksi ja mesomiseksi, siksi me tästä tämän tilaisuuden jälkeen myös suuntaamme sankoin joukoin nauttimaan laadukkaan oluemme Kaapelitehtaalle Helsinki Beer Festivalille. Järjestysmiesten ja anniskelulain valvovan silmän alle.

Itse kapakka on melko pieni ja tunkkainen. Varsinkin jalkapallon tv-lähetysten aikaan paikka on tukossa, mutta myös muina ajankohtina saattaa joutua tekemään kompromisseja istumapaikan suhteen. Paras lähtökohta lienee saapua paikalle heti iltakuuden pintaan, jolloin ovet aukeavat. Henkilökunta on pöllähtänyttä, mutta ystävällistä. Puoliakaan listan lupaamista olusista ei löydy, mutta ne mitkä löytyvät tarjotaan rapsakkaasti korkki auki sihauttaen ja sisältöä ylpeydellä kehuen. Hienoja korulauseita ei tuhlailla. Esimerkiksi kysyessäni sitä, minkä tyylistä Black Forest (stout) oli, vilkuili baarimikko hetken pulloa ja totesi "it´s a beer. It´s a dark. It´s very good". Myyntipuhe oli sen verran tuju, että heitin vastineeksi kolme ja puoli egeä, jolla sain pullon (sisältöineen) itselleni. 

Bierkombinat Kreuzberg on mitä mainioin kapakka, mikäli ei säiky elämää nähneitä samettisohvia. Asiakaskunta tuntuisi olevan kattaus melko boheemia ja nuorekasta Berliinin asukkia - aitoja kapakkajääriä unohtamatta. Ja vaikka paikka ei ruokaa sen koommin tarjoile, löytyy lähistöltä useampikin mainio kebukoju. Vahva suositus siis kaupunkiin suuntaaville. Yksi suosikkipaikoistani!

Reaganin Ronald leppoisissa merkeissä.

Ja, jottei aasi hukkuisi, niin rakennetaan se silta Lutheriin. Saksassa 1400-1500-luvulla vaikuttanut jamppa oli luterilaisuuden perikuva (kirjaimellisestikin). Arjen askareet hoidettiin kunnolla, mutta ilman sen suurempaa älämölöä. Muu aika sitten pohdittiin elämää ja ennen kaikkea nautittiin siitä. Ja mikäs siitä oli nauttiessa, kun huushollissa piti järjestystä emäntä, jonka taitoihin kuului mm. oluen paneminen. Sen enempää tuota aikaa nähneenä en voi olla asiasta varma, mutta epäilen vahvasti, ettei Martti kiskonut viikottain perinteisiä perjantain nollauskännejä. Toisaalta, kuva olutta haistelevasta ja sen väriä arvioivasta Lutherista tuntuu sekin vieraalta. Kaikki kirjoitettu tieto puhuu sen puolesta, että hän suhtautui niin olueen kuin elämäänkin kriittisesti, mutta konstailemattomasti. Parasta tuli vaatia, mutta siitä ei tarvinnut tehdä numeroa. 

Lähtökohtaisesti se, että olut nautitaan nykyään yhä enenemissä määrin laatutietoisena, on valtava harppaus kohti parempaa maailmaa. Silti, samaan aikaan pieni känkkäränkkä sisälläni vieroksuu sitä tapaa, jolla olutta arvioidaan samalta kuulostavin kriteerein kuin millä esim. viiniä on totuttu arvioimaan (vaikka toisinaan sorrun itsekin siihen). Viinin painotus historissa on nimenomaan eliitin juomana, kun taas olut on mielletty kansantajuisemmaksi. Tietenkin juomakulttuuriset erot ovat olleet (ja ovat yhä) myös maantieteellisiä, mutta karrikoidusti viini on herrojen ja olut meidän narrien juoma. Näin ollen, kauneinta oluessa ei ole sen maku, tuoksu tai ulkonäkö. Sen sijaan, kauneinta oluessa on siitä nauttivat ihmiset, sen seurassa syntyvät tarinat, kaipaukset, huokaukset, kippistelyt, naurahdukset... Kaikki se elämä, mitä oluen ympärillä tapahtuu. 

LINKKEJÄ AIHEESEEN: 

Ilkka Malmbergin kolumni HS (Martti Lutherin kanssa bisselle)

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1359436656500

Pappi Lari Junkkarin haastattelu ILTV (olut ja luterilaisuus)

http://www.iltalehti.fi/iltvuutiset/201503010150408_v0.shtml

Indian Pale Ale -tyylinen, vahvasti humalan katkeroittama olut toimii lähes poikkeuksetta rasvaisen liharuoan kanssa. Kevyehkö runko tasapainottaa ruoan raskasta makua, mutta samanaikaiseti katkeruus leikkaa sitä. Brewdogin Punk Ipa lienee bögön kanssa jo klassikko.

Lohi tenolaisittain on Jaakko "pata kakkonen" Kolmosen lanseerama valmistustapa, jossa lohi paistetaan pannulla veden, suolan ja voitilkan kanssa. Lopputulos on todella mehevä, eikä rasvaisuudesta ole tietoakaan. Pieni loraus vehnäolutta tuo mukavan vivahteen.

Itse tehdyissä lihapullissa on vain mielikuvitus rajana. Itse jätän nykyään kanamunan pois taikinavaiheesta, jonka myötä pullista tulee runsaampia. Tuoreita mausteita kannattaa hyödyntää reippaalla kädellä, kuten basilikaa. Oma suosikkini on myös minttu, joka antaa jauhelihaan piristävää makeutta. Ja lihassa tulee olla myös possua (ei pelkkää nautaa), jotta pullerot pysyvät tarpeeksi rasvaisina (lue: mehukkaina).

Anikó Lehtisen resepti pinaattilasagnesta on yksi viime vuosien suosikeistani. Raasta pinaattia, parsakaalia, paprikaa, sipulia ja kesäkurpitsaa. Valmista niistä täyte. Kerrosta lasagnelevyjä, kastiketta, feta-juustoa ja parmesaania. Sitten anna muhia 175 asteisessa uunissa kolmisen varttia. Päälle paahdettua pekonia, joka leikkaa "vihreää" lasagnea mainiosti. Juomasuosituksena Irlantilainen stout, kuten vaikkapa Killkeanny. Tästä ei makunautinto parane.

Ensi kerralla kun teet suklaakakun, lorauta taikinaan tölkki Guinnessia (tai vaikkapa Koffin Porteria). Olut tekee kakkupohjasta täyteläisemmän, kuin mitä pelkällä vedellä tulisi. Tumma stout ja Porter sopivat tumman suklaan kanssa erinomaisesti.