En ole kovinkaan kummoinen panomies. Toistaiseksi intoa on enemmän kuin kokemusta. Ensisatsini on saanut kypsyä jääkaapin viileydessä nyt reilun parin viikon ajan. Jokunen pullo on tullut korkattua ja juotua, koska kärsivällisyys ei kuulu hallitseviin luonteenpiirteisiini. Vaan nopea kertaus siitä, kuinka tähän tultiin: rewind - rewind - rewind - stop… Play!

 

Ensimmäinen huikka maistui pahalta, mutta toisaalta se oli tie kännimaahan, ja siellä taasen oli kivaa. Siinä tuli nuoruutta huideltua jokunen vuosi ja sosiaalisia suhteita luotua. Kesällä 2005 istahdin Porvoossa Paahtimon jokilaivaterassille. Olosuhteiden pakosta jouduin tilaamaan tumman Tsekkiläisen Kozel Velkopopovic -oluen, josta näin ollen tuli ensimmäinen ns. erikoisolutkokemukseni. Maailma aukesi ja johdatti minut uudelle huurteiselle polulle. Tuon polun varrelta löytyi seuraavien vuosien aikana lukematon määrä silmänruokaa, tuoksuja ja makuja. Niiden myötä ymmärrykseni oluen moninaisuudesta kasvoi. Niinpä jätin kännimaan (tosin paikan pormestari toivotti minut aina halutessani tervetulleeksi käymään) ja kasvoin ihan oikeaksi aikuiseksi.

 

Vuosien besserwisser-tissuttelun tuloksena, päätin viime keväänä toteuttaa vuosikausien uhoamiseni ja panostin taloudellisesti oluen kotipanohommiin. Kirjastosta ja isoveljen kirjahyllyistä löytyi hieman perusoppaita, mutta ennen kaikkea netistä pystyin helposti kaivamaan keskustelupalstoja, joita seuraamalla sai kattavaa kuvaa siitä miten minun kannattaisi edetä. Malmin Saiturin Pörssistä löytyi mm. käymissankoja, ominaispainomittareita, nestelämpötilamittareita, sekä paljon muuta yleistä panosälää. Unelmaani omasta savuoluesta päätin siirtää tuonnemmas ja tehdä ensimmäisen satsini valmisuutteesta. Ei mopolla kuuhun, ajattelin. Samaisesta Saiturin Pörssistä löysin myös Coopersin Real Ale -uutepurkin, sekä 800gr panimosokeria.

 

 

Eli kamat olivat jotakuinkin kasassa, mutta silti epävarmuus kaivoi mieltä. Keskustelupalstoilta kävi selväksi, ettei ensimmäinen pano ole mikään helppo nakki. Jotkut valittelivat lopputuloksen  vetisyydestä, toiset taas kiljumaisuudesta. Välttääkseni pahimmat sudenkuopat, päätin vierailla vielä Myyrmäessä sijaitsevassa kotiviinin ja -oluen asiantuntijaliikkeessä Viinitalo Melkkossa. Tämä osoittautui järkeväksi peliliikkeeksi, sillä paikan myyjä osasi asiantuntevasti opastaa minua oikeaan suuntaan. Sain ohjeen olla käyttämättä sokeria lainkaan käymisvaiheessa ja sen sijaan lisätä käymissankoon yhden sijasta kaksi uutepurkkia. Myös eri humalalajikkeita valikoimme, mutta koska niistä en vielä toistaiseksi tajua mitään, annoin myyjälle vallan valita. Tuhtia, luonnetta ja katkeroa, esitin toiveeni. Myyjä toivotti onnea ja ounasteli oikein tehtynä saavani noin 6% vahvuista olutta.

 

Tuli sitten se kaunis päivä kun päätin kasvaa sanojen ohessa myös teoiltani panomieheksi. Pehmensin uutepurkit vesihöyryssä ja keitin samanaikaisesti neljä litraa vettä. Samaan aikaan pistin pussillisen kuivahiivaa liukenemaan desiin kädenlämpöistä vettä. Kaadoin kiehuvan veden käymissankoon ja uutepurkit perässä. Siinä vierrettä sekoitellessa huoneeseen levisi lämmin ohrainen tuoksu, joka muistutti siitä miksi koko hommaan olin ylipäätään ruvennut. Seuraavaksi täytin sangon kylmällä vedellä niin pitkään, kunnes vierteen litramäärä näytti kahdeksaatoista. Vierteen lämpötilan laskeminen hiivalle suotuisaksi osoittautui huomattavasti pidemmäksi ajaksi mitä etukäteen osasin odottaa. Parin tunnin veivaamisen ja venaamisen jälkeen näytti mittari kahtaseiskaa, joten - "Plumps" - pudotin hiivan vierteeseen. Tässä vaiheessa yritin mitata ominaispainomäärän, mutta en saanut mittaria kellumaan missään valitsemistani laseista. En uskaltanut uppoamisen pelossa kokeilla sitä itse käymisastiaan, joten päätin että tämän oluen kohdalla alkoholipitoisuus laskettaisiin empiirisesti.

 

Jo seuraavana myönä käymisastian vesilukko alkoi pulputtaa, eikä riemulla ollut rajoja. Vaan siihenhän se sitten loppui ja parin päivän päästä oli jo hiljaista. Paniikissa soittelin Mekkoon, josta epäiltiin, että vierre saattaisi olla jo valmis pullotettavaksi. Petollisten keskustelupalstojen myrkyttämänä päätin silti mennä kunnialla hautaan ja viskasin astiaan vielä toisen satsin hiivaa. Eihän se siitä mihinkään enää pulputtanut, mutta annoin seistä silti viikon vaatekaapin nurkassa kun niin oli opetettu. Tuon viikon jälkeen, kuljetin vierteen lappoletkua pitkin toiseen käymisastiaan ja päästin pinnalle kellumaan pienen pussin humalapellettejä. Mitään tarkkaa tietoa pellettien määrästä tai humaloinnista yleensäkään en omistanut. Päätin kuitenkin mennä syteen taikka saveen. Kaippa joku historian suurmieskin on vahingossa syntynyt, miksei siis minun oluenikin.

 

 

Annoin vierteen levätä tässä toisessa käymisastiassa viikon verran, jonka jälkeen pullotin sen lappoletkun avulla. Tässä vaiheessa ongelmaksi muodostui pullojen puute. Kahteenkymmeneenkuuteen  pulloon sain mahtumaan noin yhdeksän litraa vierteestä - eli puolet. Jätin loput vierteestä astiaan ja lisäsin pulloihin päässeisiin oluisiin sokeria. Pistin yhden teelusikallisen yhtä pulloa kohti. Tämän jälkeen korkki kiinni ja pullot vaatehuoneen perälle. Omaksi yllätyksekseni yksikään pulloista ei räjähtänyt, vaan kaikki pysyivät kiltisti koossa koko seuraavan viikon, jonka jälkeen siirsin ne kylmään. Siellä kylmässä ovat siis edelleen, mutta aika alkaa olla jo kypsä sadonkorjuulle.

 

Muutaman pullon olen eri käymisvaiheissa maistanut. Pelko siitä, että olisin luonut alkoholittoman kiljun osoittautui turhaksi. Heti ensimmäinen pullo (ennen jääkaappiin laittoa) suhahti asiaankuuluvasti. Lasiin kaadettuna tuo tumma kaunotar muodosti runsaan vaahtokruunun. Maku oli yllättävän hyvä, joskin hieman hiivainen. Yhden pullon perusteella pystyin jo toteamaan, ettei tämä ihan 0% ole. Päinvastoin, koostumus antoi luvan epäillä, että suurempi määrä aiheuttasi kenties jonkin sortin päänsärkyä. Mitä pidempään pullot ovat kylmässä olleet, sitä paremmin maku on kehittynyt. Tällä hetkellä tuntuukin, että taloudellinen panostus ja ensikertalaisen sähläys tuottivat ihan kelpo ekan kerran. Kukaan ei huutanut "hallelujaa", mutta toisaalta ei mennyt homma ihan reisillekkään.

 

 

Jokunen päivä sitten lähti porisemaan uusi yritys. Thomas Coopersin Wheat-Beer -uutepurkki lähti kavereiden kera saaviin. Jälleen enemmän luovuutta kuin laatua. Panohommat jatkuvat siis.