On välitilinpäätöksen aika.

Olen nyt vuoden 2014 aikana pannut seitsemän eri uuteolutpohjaista satsia. Tätä kautta olen halunnut tutustua oluen panemisen alkeisiin ja omaksua rauhassa sen luonteen. Uutepurkista oluen tekeminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin, että valitsisi ja mäskäisi maltaat itse. Samalla itse oluen makuun vaikuttaminen on kuitenkin vähäistä. Eri humalalajikkeilla ja hiivoilla voi silti turvallisesti tutustua panoprosessin eri vaiheisiin ja saada näin varmuutta perusteiden hallintaan. Sen verran idioottivarmaa tuo uutepaneminen on, että suosittelen sitä ehdottomasti täysin noviisille wanna-be-panomiehelle ensipanoksi.

Itse olen käyttänyt pitkälti Coopersin eri uutepurkkeja, joita löytyy lähes jokaisesta hyvin varustetusta halpahallista. Perspektiiviä olen hakenut kahden satsin verran Hollantilaisen Brewfermin valmistamasta uutteesta. Mitään konkreettista eroa en näistä kahdesta ole löytänyt. Yleisesti ottaen, uutteen yhteydessä oluen eri tyylilajeista puhuminen on hieman harhaanjohtavaa. Esimerkiksi lager-oluen oikeaoppinen kypsennys tapahtuu huomattavasti kylmemmässä lämpötilassa kuin Dark Alen. Silti nämä kaksi uutetta on suositeltu valmistettavaksi samalla tavalla. Muutenkaan en ole huomannut kovinkaan merkittäviä eroja lagerin, Dark Alen, normi-Alen, wheatin tai draughtin välillä. Lopullisen oluen väri on vaihdellut uutteen mukaan, mutta kaikkia on yhdistänyt tietynlainen teollinen pistävä maku (suattapi olla, että syyttävän sormen voi tässä tapauksessa osoittaa kotipanijaan itseensä).

Koska olen hieman vahvarunkoisempien olusten ystävä, olen käyttänyt suositusmäärää vähemmän vettä. Näin olen halunnut varmistua siitä, ettei lopputuloksesta tule liian vetistä. Tämä on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Niin ikään ohjeissa suositeltua panimosokeria olen käyttänyt vain parissa satsissa. Muissa satseissa olen korvannut sen erillisellä lisäuutteella, jonka myötä olen onnistunut välttämään ns. kiljumaisuuden.

Eri hiivoja en sen enempää ole lähtenyt kokeilemaan, vaan olen tyytynyt uutepurkkien mukana tulleeseen perushiivaan. Eri humalalajikkeita sen sijaan olen kokeillut. Asiantuntevaa apua tässä olen saanut Myyrmäen Viinitalo Melkon henkilökunnalta. Ensisatseissa kokeilin alfahappopitoisuudeltaan miedompia humalalajikkeita (mm. Styrian Goldings) ja hoidin humaloinnin kuivahumalointina oluen käymisen loppuvaiheessa. Lopullisen oluen humalointi jäi näin tehdessä kuitenkin melko miedoksi, joten myöhempien satsien kohdalla olen kokeillut vahvempia humalalajikkeita (mm. Northern Brewer). Joidenkin satsien kohdalla olen keittänyt humalapelletit vierteen mukana. Näin humaloinnista on tullut hieman vahvempaa. Nyrkkisääntö: noin gramma humalaa per olutlitra tuntui alkuun vähäiseltä, joten kokeilin yhden satsin kohdalla noin kuusikertaista annosta ja peräti tunnin keittämistä vierteessä. Lopputuloksena kaksikymmentä pulloa juomakelvotonta ja katkeruudeltaan lähes sokeuttavaa litkua. Osassa satseista olen käyttänyt myös extra-mausteina mm. metsähunajaa, inkivääriä, sekä kuivattuja karpaloita. Nämä eivät ole silti juurikaan maistuneet valmiissa oluessa. Kokeiluna ovat olleet silti kivoja.

Näiden seitsemän uuteolutsatsin panovälineinä olen käyttänyt hyvin perinteisiä halpahalli-tuotteita, kuten muovisia 25 litran saavia. Olen käyttänyt kahta eri saavia siten, että vajaan viikon käymisen jälkeen olen lapponut oluen pariksi päiväksi toiseen saaviin. Näin ollen pahimmat sakat on jäänyt ensimmäisen saavin pohjalle. Tosin vaarana on ollut myös oluen hapettuminen. Tästä toisesta saavista olen lapponut oluen pulloihin, joihin olen jokaiseen sujauttanut teelusikallisen kidesokeria jälkikäymistä varten. Ensimmäisen viikon pullot ovat olleet vaatekomeron nurkassa, josta ne on siirretty kylmävarastoon 3-4 viikoksi. Olen myös suorittanut, ennen ja jälkeen käymisen, vierteen ominaispainon mittaamisen. Tämä on tapahtunut kuitenkin harvoin suositeltujen lämpötilojen puitteissa, joten luvut ovat olleet enemmän suuntaa antavia.

Yksi hauskimmista vaiheista koko panoprosessissa on ollut etikettien suunnittelu ja tekeminen, sekä tietysti itse oluen nimeminen. Viimeistään tässä vaiheessa juomaan on tullut myös vahva henkilökohtainen leima, jonka myötä prosessin mielekkyys on konkretisoitunut. Eikä siitä pääse mihinkään, että onhan se ollut hieno hetki, kun on saanut korkata ensimmäisen pullon ihan itse tehdystä olutsatsista. Olkoonkin, että kyseessä on ollut "vain" uutesatsi.

Mutta mitä seuraavaksi? Aion nyt jättää uuteoluet taakse ja siirtyä seuraavalle "levelille", eli mäskätä maltaat itse. Uutteen kanssa läträäminen on ollut turvallista ja opettavaista, ja uskon omaksuneeni oluenpanon perusalkeet melko hyvin. Harrastuksessa eteenpäin meneminen kiehtoo silti ja ennen kaikkea mahdollisuus vaikuttaa enemmän itse oluen lopputulokseen. Pitkäaikainen unelmani, oman rauchbierin, eli savuoluen paneminen on jälleen askelen lähempänä. On ollut ilo huomata, kuinka avuliasta porukkaa kotiolutpanijoiden joukko on. Olen saanut monilta vilpitöntä apua, eikä omaa osaamista (tai osaamattomuutta) ole tarvinnut kertaakaan hävetä. Olen saanut tutustua myös oluen historiaan, joka on avannut jälleen lisää ymmärrystä ympärillä olevaa maailmaa ja sen ikiaikaisia metkuja kohtaan. Eikä pidä unohtaa niitä lukuisia kulinaristisia elämyksiä joita olut ja siihen yhdistettävä ruoka on antanut. Ja matkahan on vielä kesken...

 

Jo huuhui humala puusta, ohra lausui pellon päästä, vesi kaivosta Kalevan:

Milloin yhdehen yhymme, konsa toinen toisihimme?

Yksin on elo ikävä, kahen, kolmen kaunoisampi.

-Elias Lönnrot-