Joskus muinoin Suomessa, kun tiede ei ollut vielä ratkaissut kaikkia elämän mysteerejä, perustui elo pitkälti uskomuksiin. Olutta kiskottiin huolella ja sitä uhrattiin Ukko ylijumalalle, mm. laittamalla sitä vainajien mukaan viimeiselle matkalle Manalaan. Keksipä joku nokkela oluselle oman jumalankin, joka sai kutsumanimekseen Pekko. Myöhemmin suomalainen elokuvan jumala Timo Koivusalo jalosti aiheesta ansiokkaan elokuvasarjan.

Kato, mitä ukko? Elä suutu, ota bisse!

Kun 1500-luvun lopulla viini alkoi olla herrojen suosiossa, säilytti olut silti asemansa kansan parissa. Kunnes vuosisataa myöhemmin sen syrjäytti ylivoimainen vastus, herkkujen herkku... tislattu paloviina!

1800-luvulla sitten semmoinen jamppa kuin Nikolai Sinebrychoff (kavereiden kesken ihan Koffi vaan) huusi Helsingin kaupungilta yksinoikeuden oluen panoon ja lopputulos on yhä nähtävissä (paitsi vuodenvaihteen jälkeen, kun Valviran käskystä Keravan tehtaan Koff-tölkki katoaa katukuvasta). Eipä aikaakaan niin tätä panomiestä vastaan asettui erinäisiä raittiusihannoijia, jotka yrittivät laittaa kapuloita rattaisiin. Toisin kuin helposti luulisi, kyseessä EI ollut varsinaisia kukkahattutätejä, vaan enemmänkin talonpoikia, joita vitutti se, että he olivat menettäneet viinanpoltto-oikeutensa oluella rikastuvien vuoksi. Jamppojen huutelu oli sen verran äänekästä, että oluen menekki alkoi laskea. 

Talonpoikaa kyrsii, kun viinaa ei saa polttaa.

Juuri ennen Suomen itsenäistymistä, toukokuussa 1917 säädettiin kieltolaki, jolle annettiin parin vuoden siirtymäaika. 1. kesäkuuta 1919 sitten napsahti ja vahvojen olusten valmistus kiellettiin. Tämän seurauksena panimoiden henkireikä oli mietojen mallasjuomien ja virvoitusjuomien valmistus. Mutta kas kummaa, kun oluenpano kiellettiin, alkoholin kulutus nousi. Lekureiden antamista resepteistä yli puolet koski viinaa, koska apteekin hyllyt notkuivat viskiä, konjakkeja ja viinejä. Eikä kukaan ollut niin tyhmä, että salakuljettaisi olutta, kun pirtu mahtui pienempään tilaan. Voidaan siis sanoa, että 1920-luvulla Suomen kansa opetettiin juomaan oikein todenteolla! Sinällään absurdia, että tänä päivänä tuon ajan seurauksista kärsii eniten juuri silloin pannassa ollut olut. Vuonna 1932 hommaan tuli jotain tolkkua uuden väkijuomia koskevan lain myötä. Sen seurauksena oluset jaettiin eri veroluokkiin niiden alkoholipitoisuuden perusteella (I-olut, II-olut ja III-olut). 

Sivistynyttä juomakulttuuria kieltolain aikaan.

Sitten koitti vuosi 1939 ja marraskuu, jolloin naapurikansa päätti yrittää takaovesta sisään. Siitä sitten pienellä jengillä päättivät suomalaiset pistää vastahankaan. Lopputuloksena äijiä kaatui, rauha sovittiin ja kolme omaa panimoa jäi naapurin puolelle. Siinä reilu vuosi kyräiltiin, kunnes juhannuksena 1941 tappelu jatkui Saksan liittolaisena. Tuona-aikana maidontuotanto lamaantui, joten mietoa olutta käytettiin ruokajuomana. Myös kaljan myynti nousi. Vaikka Saksan osuuteen toisessa maailmansodassa liittyy ihmisen historian vastenmielisimpiä yksityiskohtia, niin jotain hyvää heidänkin tuolloinen olemassaolonsa sai aikaan. Nimittäin Saksan toimittamien maltaiden ja ohran avulla voitiin Suomessa jatkaa panimotoimintaa. Myöhemmässä vaiheessa, kun Saksasta tuli Suomen vihollinen, loppui myös heidän anteliaisuus maltaita ja ohraa kohtaan. 

Saksalaiset sotilaat tuopposella. Samaan aikaan...

...suomalaiset tarttuvat pakkokeinoihin ohran ja humalan saamiseksi.

Sodan jälkeen kaikesta oli pula. Pullot alkoivat loppua, eikä pellotkaan enää tuottaneet ohraa. Jengi alkoi lakkoilla huolella ja useat panimot keskeyttivät toimintansa rahan puuttuessa. Vuonna 1947 kansanhuoltoministeriö jeesasi sen verran, että I-oluen hinta korotettiin 25%, jonka avulla panimot pystyivät jatkamaan toimintaansa. Siitähän tuo sitten alkoi pikkuhiljaa lähteä taas nousuun: niin Suomi, kuin myös suomalainen olutkin. 

Kovalla työllä on sinun huurteisesi ansaittava.

Meni pari vuosikymmentä, jonka jälkeen vuodesta 1961 lähtien, panimot saivat luvan alkaa valmistaa kaikenvahvuisia olusia. Kansan asennoituminen keskiolueen kehittyi koko ajan myönteisemmäksi, jonka seurauksena vuonna 1969 annettiin lupa myydä bisseä myös ruokakaupassa. Samassa rytäkässä keskarin alkoholipitoisuudeksi määrättiin 2,25-3,7%, koska täytyihän sitä joku roti säilyttää. Oluen menekki kasvoi yli 130% ja puolet suomalaisten juomasta alkoholista oli nimenomaan olutta. 

Hilpeää tunnelmaa tamperelaisessa kuppilassa.

1970-luvulla alkoivat duunipaikat taas kadota alta, jonka seurauksena panimoidenkin lukumäärä väheni. Vuonna 1972 joku neropatti keksi, ettei oluen mainonnassa saa käyttää iskulauseita. Ei auttanut kielto, koska jengi tykkäsi silti oluesta. Sen vuoksi, vuonna 1977 kiellettiin koko oluen mainonta. Siitä sitten alettiin taas vaihteeksi puimaan, että pitäisikö sitä olutta laimentaa tai jotain. Tiimellyksen keskellä lukuisat kunnat alkoivat jeesustella ja peruuttivat alueelliset anniskeluoikeudet. Ja ylläripylläri, juuri näissä kunnissa oli seurauksena, että väkevien myynti nousi kasvuun. Jälkiviisaana kieltoja sitten ryhdyttiin purkamaan ja kaikki saivat taas olla ylpeitä toisistaan.

Suomalaiset lapset olivat hetkellisesti suuressa vaarassa.

Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan Unioniin, jonka seurauksena ontuva olutkulttuuri otti harppauksen eteenpäin. Jengi sai luvan raahata olutta myös ulkomailta. Valitettavasti vauhtisokeus iski ja määrä korvasi laadun. Seuraavana vuonna yksityishenkilöiden tuoma olutmäärä ulkomailta oli noin 40 miljoonaa litraa. Eli överiksi meni sekin.

Vuonna 2004 myös Viro liittyi Euroopan Unioniin, eikä kaljarallin suoranaisesti odotettu laskevan. Päättäjät Suomessa hiffasivat, että nyt kannattaa laskea omien alkoholituotteiden veroja, joten niin myös tehtiin. Viinin verotus väheni 10%, oluen 32% ja väkevien...44%. Metsäänhän tuokin meni  ja sittemmin veroja hilattiin taas ylöspäin, kun väkevät alkoivat maistua jengille turhan tanakasti.

Suomipoika ulkomailla.

Vuonna 2014 näki päivänvalon elämänkatsomus nimeltä Pietikäisen Pienpanimo. Kyseinen liike on nostanut ainoan jäsenensä laatutietoisen oluen henkilökohtaista kulutusta, mutta samalla vähentänyt roimasti oluen kokonaiskulutusta. Samaan aikaan se on lisännyt historian- ja kulttuurin tuntemusta. Toimintaan on kuulunut alusta alkaen myös kotioluen tekemiseen tutustumista. Tällä hetkellä Pietikäisen Pienpanimo -leimalla on pullotettu yli 200 pulloa ja kahdeksaa erilaista olut-tyyppiä. Pietikäisen Pienpanimon tavoitteena on edesauttaa iloisen, vastuullisen ja laatutietoisen olutkulttuurin (köh - elämän - köh) leviämistä.

Ehtoollinen Pietikäisen Pienpanimon tapaan.

Tänä päivänä Suomessa alkoholin kokonaiskulutus on hienoisessa laskussa (hyvä!). Tämä johtuu osaltaan siitä, että juomatavat ovat alkaneet eurooppalaistua: väkeviä juodaan hillitymmin, oluita ja viinejä enemmän. Varsinkin kahdesta jälkimmäisestä on tullut monelle jopa harrastus. Pienpanimoiden määrä on räjähtänyt käsiin ja kauppojen hyllyt notkuvat eri tyylilajin olupullosia. Vaikka olut "syrjäytti" väkevät viinat (enemmän tai vähemmän) jo vuosikymmeniä sitten, voidaan todellisen olutkulttuurin historiaa pitää Suomessa melko lyhyenä. Tähän asti meillä on ollut enemmän oluen juontikulttuuri. Myös oluen kotipano on lisääntynyt huomasti. Samoin kun ei kukaan tilaa ravintolassa pelkkää ruokaa, ei baarissakaan tilata enää vain olutta, vaan ollaan hyvin tietoisia eri tyylilajeista ja niiden ominaisuuksista. 

"Hmmm... Tässä IPA:ssa humalan katkeruus on kyllä melko tasapainotonta".

Suomalainen olut on ensiluokkaista. Meillä on yksi maailman puhtaimmista oluen tärkeimmästä raaka-aineesta - vesi. Hedelmäinen maaperä mahdollistaa ensiluokkaisen viljan kasvattamisen. Sen lisäksi meillä on myös laittaa olueen monia kansan luonteelle ominaisia mausteita, kuten vaikkapa katajaa. Ennen kaikkea, suomalaisella oluella on oma historiansa ja se historia on täynnä tarinoita. Näitä tarinoita hyödyntäen tulee tulevaisuudessa valmistaa entistä monipuolisempaa ja juurilleen uskollisempaa suomalaista olutta. Ja synnyttää sitä myötä uusia tarinoita ja viedä eteenpäin suomalaista olutkulttuuria. Se, oman kokemukseni mukaan, saa meitä ihmisiä ymmärtämään toinen toisiamme hieman paremmin. Eikä se voi olla väärin se.

Hölkyn kölkyn!